Tarina jatkuuu!!

Huoppista huomenta hulivilipandat! Vansku pieni on kippeenä :( Nonniin, jos sallinette, jatkan Villiwoobyjen saari-tarinaa nytten. Tässä vielä pari pätkää viime tarinasta.

"Odotin malttamattomana, että äitini kuuntelisi.

-Äitiiii! Saanko jo mennä? Vinguin ja läpsytin häntääni luolan lattiaa vasten hermostuneena. 

-Yami kulta, uskon, että olet jo tarpeeksi iso tyttö, joten pääset lähtemään. Äitini hymyili ja nuoli pikkusiskoani Androdaa."

"Rannalla leikki, maleksi, juoksi, nauroi, ainakin viisikymmentä woobyä. Monet tervehtivät minua tuttavallisesti, monet pienet woobynpallukat tulivat ihailemaan viereeni, ja monet myös katselivat menoani äimystyneinä. Hymyilin kaikille niin kauniisti kuin pystyin."


Jatkoa:


Kävelin muina miehinä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Mieleeni pilkahti eräs naurettava juttu viime kuussa, kun Kopa oli mahtaillut: "Kyllä minäkin tuon osaan" "Jaksan minäkin kiivetä tuonne vuoren huipulle!" "Ei se ole vaikeaa!" kun väitti, että pystyisi kiipeämään vuorelle nopeammin kuin minä. Minä sanoin haastavasti: "Selvä, otetaan juoksukisa ylös, yksi kaksi kolme, NYT!" Olin pinkaissut vauhtiin ja Kopa lähti hämmentyneenä perään haastava ilme naamallaan. Hyvin hän kyllä juoksi, ei pysynyt hännänpäätäni kauempana, mutta väsähti jo puolimatkassa ja istahti lepäämään. Käännyin takaisin ja juoksentelin nauraen hänen ympärillään. "Jokos väsyit?" Kikattelin. Kopa murisi jotain. Sitten hän nousi pystyyn ja lähti juoksemaan ylöspäin vuorelle. Minä en ollut ollut edes väsynyt, mutta annoin Kopan juosta vähän matkaa edelläni. Kun hän oli tavoittanut erään männyn, lähdin juoksemaan häneen peräänsä. Puolessa minuutissa saavutin hänet. Kopa yritti siirtyä eteeni, mutta otin tukea maasta ja hyppäsin hänen ylitseen. Emme olleet edes pitkällä, ja Kopa väsyi taas. Hän huohotti: "Hyvä on, luovutan.". Nauroin kun muistelin sitä. Pinkaisin juoksuun ja nautin tuulesta kasvoillani. Kymmenen minuuttia juostuani olin vuoren huipulla. En ollut edes hengästynyt. Katselin alhaalla temmeltäviä woobyjä. Samassa tunsin selässäni tuskaa. Suuri paino ja terävät kynnet painoivat selkääni. Huomasin, että metsästä oli hyökännyt puuma, joka tarrautui selkääni kiinni. Yritin heitellä puumaa pois hyppimällä ja ravistelemalla, mutta sen ote piti. Hyppäsin selälleni maahan siten, että puuma liiskautui maahan. Otin riskin, ja lähdin vierimään vuorenrinnettä alas. Puuma karjui, mutta yritin kestää kipua. Kun vierimme rannalle, suurin osa woobyista tuli auttamaan. Ne hyökkäilivät puuman häntään, silmiin, ja selkään. Silloin se irroitti otteensa ja keskittyi muihin woobyihyin. Yritin paeta, mutta silmissäni sumeni ja erotin juuri ja juuri mustan hahmon ja kysymyksen "Oletko okei?". Sitten pyörryin. 




Jatkuu...


Ainiin, siskoni Unen panfublogin osoite on vaihtunut. Pääsette sinne tästä.


Vansku